23.9.2008

Asian tausta

Helsingin hovioikeus oli 25.9.2007 antamallaan lainvoimaiseksi jääneellä päätöksellään määrännyt A:n ja B:n yhteiset alaikäiset lapset, 4.5.2004 syntyneen C:n ja 21.7.2006 syntyneen D:n palautettaviksi Australiaan. A ja B olivat 25.9.2007 allekirjoittaneet sopimuksen, jonka mukaan C ja D palaavat hovioikeuden antaman päätöksen perusteella Australiaan.

B oli matkustanut lasten kanssa Australiaan maaliskuun alkupuolella 2008 ja palannut sieltä heidän kanssaan takaisin Suomeen 21.4.2008.

Hakemus Helsingin hovioikeudessa

A vaati 4.6.2008 hovioikeudelle toimittamassaan hakemuksessa, että C ja D määrätään palautettaviksi Australiaan, missä lapsilla oli asuinpaikka. B oli matkustanut lasten kanssa Australiasta Suomeen lomalle huhtikuun lopussa 2008 tarkoituksenaan palata takaisin Australiaan. B oli kuitenkin kesäkuun alussa 2008 ilmoittanut A:lle, ettei hän aikonut palata Australiaan, ellei A allekirjoittanut sopimusta ja antanut suostumustaan lasten pysyvälle muutolle Suomeen. A ei ollut antanut muuttoon suostumustaan eikä hän ollut sitä myöhemminkään hyväksynyt.

Vastaus

B vastusti hakemusta ja lausui A:n suostuneen siihen, että lapset asuivat Suomessa, eikä kyse siten ollut lasten luvattomasta palauttamatta jättämisestä. Ajalla 9.3. - 21.4.2008 B oli lomaillut lasten kanssa Australiassa. Lasten tosiasiallinen asuinpaikka oli 26.1.2007 lukien ollut Vantaa.

Helsingin hovioikeuden annettua 25.9.2007 päätöksensä lasten palauttamisesta A oli yksin palannut takaisin Australiaan ja lapset olivat jääneet B:n kanssa Suomeen. Vantaan käräjäoikeus oli 27.9.2007 antamallaan päätöksellä määrännyt lapset noudettaviksi, mutta A ei ollut missään vaiheessa pyytänyt lasten noutamista ja palauttamista Australiaan.

A:n tarkoitus oli ollut muuttaa Suomeen. Hän oli saapunut Suomeen vierailulle joulukuun alussa 2007 ja jättänyt oleskelulupahakemuksen Vantaan poliisille tammikuussa 2008. Lisäksi hän oli hakenut Tullihallitukselta Suomeen tuomansa auton veronhuojennusta ja ilmoittanut tässä yhteydessä muuttonsa Suomeen tapahtuvan tammikuun 2008 puolivälissä. Tammikuussa 2008 A oli pakannut koti-irtaimistonsa Australiassa konttiin, joka oli helmikuussa 2008 toimitettu Suomeen.

Lausuma

A kertoi häneltä B:n vastauksen johdosta pyydetyssä lausumassa, että 25.9.2007 päivätyn sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Helsingin hovioikeuden samana päivänä antaman päätöksen täytäntöönpano ei ollut ollut tarpeen. Hän oli matkustanut lasten kanssa kahdeksi viikoksi Israeliin, josta he olivat palanneet Suomeen lokakuussa 2007. A:n neljän kuukauden lomakausi oli juuri ollut alkamassa, joten B ja lapset olivat jääneet Suomeen, kun A oli lähtenyt kolmeksi viikoksi Australiaan, josta hän oli palannut Suomeen lomalle 25.11.2007. A oli matkustanut Suomesta 8.1.2008 Israeliin ja lähtenyt sieltä 26.1.2008 edelleen Australiaan.

B oli luvannut tulla kotiin Australiaan lasten kanssa helmikuussa 2008, mutta hän oli siirtänyt paluuajankohtaa useita kertoja. Maaliskuussa 2008 B oli palannut lasten kanssa Australiaan, mutta hän oli halunnut jo kuuden viikon kuluttua lähteä takaisin Suomeen. B oli vakuuttanut A:lle, että hän tulisi takaisin 4 - 5 viikon kuluttua. A oli luottanut B:n sanaan ja yrittänyt saada asiat sujumaan sovinnollisesti.

B oli lisännyt Tullihallitukselle veronhuojennushakemukseen annettuun lisäselvitykseen lauseen A:n Suomeen muuttamissuunnitelmasta A:n tietämättä. A ei ymmärtänyt suomen kieltä. A oli hakenut oleskelulupaa, koska hänen lomansa oli kestänyt neljä kuukautta, ja Suomessa oli mahdollista oleskella turistiviisumilla vain kolme kuukautta.

Hovioikeuden päätös 25.6.2008

Hovioikeus lausui, että lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 30 §:n mukaan Suomessa oleva lapsi, joka on luvattomasti viety pois siitä valtiosta, jossa lapsella oli asuinpaikka, taikka jätetty luvattomasti palauttamatta, on määrättävä heti palautettavaksi, jos lapsella välittömästi ennen luvatonta poisviemistä tai palauttamatta jättämistä oli asuinpaikka valtiossa, joka on Haagissa 25.10.1980 kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehdyn yksityisoikeuden alaa koskevan yleissopimuksen (Haagin sopimus) osapuoli. Edellä mainitun lain 32 §:n mukaan lapsen poisviemistä tai palauttamatta jättämistä on pidettävä luvattomana, jos se loukkaa lapsen huoltoa koskevia oikeuksia, jotka kuuluvat henkilölle, joko yksin tai yhdessä, sen valtion oikeusjärjestyksen mukaan, missä lapsella välittömästi ennen poisviemistä tai palauttamatta jättämistä oli asuinpaikka, ja näitä oikeuksia oli poisviemisen tai palauttamatta jättämisen hetkellä tosiasiallisesti käytetty. Lapsen huoltoa koskevilla oikeuksilla tarkoitettiin lain 33 §:n mukaan oikeuksia ja velvollisuuksia huolehtia lapsen henkilöä koskevista asioista, erityisesti oikeutta määrätä lapsen asuinpaikasta.

Hovioikeus oli 25.9.2007 antamassaan päätöksessä todennut lasten asuinpaikkavaltion olleen Australia ennen Suomeen suuntautunutta matkaa joulukuussa 2006. Australia oli Haagin sopimuksen osapuoli. Riidatonta oli, että lapset olivat olleet niin sanotussa avoliitossa eläneiden A:n ja B:n yhteisessä huollossa ja että A oli tosiasiallisesti käyttänyt huoltoon liittyviä oikeuksiaan ennen lasten väitettyä palauttamatta jättämistä.

Asiassa oli kysymys siitä, oliko A suostunut lasten muuttoon Suomeen tai hyväksynyt sen jälkikäteen joko nimenomaisesti taikka hiljaisesti. Jos näin oli tapahtunut, B:n menettelyä ei voitu pitää luvattomana.

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 32 §:n 2 momentin mukaan lapsen poisviemistä tai palauttamatta jättämistä ei ole pidettävä luvattomana, jos huoltoa koskevien oikeuksien haltija on antanut menettelyyn suostumuksensa taikka sen joko nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksynyt. Haagin sopimuksen 13 artiklan a kohdan mukaan palauttamispyynnön vastaanottaneen valtion oikeusviranomainen ei ole velvollinen määräämään lasta palautettavaksi, jos palauttamista vastustava taho näyttää toteen, että toinen huoltaja on poisviemisen tai palauttamatta jättämisen joko sen tapahtuessa tai jälkikäteen hyväksynyt.

B oli väittänyt A:n suostuneen siihen, että lapset asuivat Suomessa tai ainakin hyväksynyt muuton. Asiassa oli riidatonta, että hovioikeuden 25.9.2007 antamaa palauttamispäätöstä ei ollut pantu täytäntöön. A oli päätöksen antamisen jälkeen lähtenyt lasten kanssa Israeliin ja palauttanut heidät Suomeen lokakuussa 2007. A oli ilmoituksensa mukaan sen jälkeen lähtenyt yksin Australiaan ja palannut taas Suomeen 25.11.2007. Edelleen A oli lähtenyt 8.1.2008 yksin Israelin kautta Australiaan. A oli selitykseksi siihen, että hän oli jättänyt lapset Suomeen, esittänyt tarkoituksena olleen, että koko perhe sinänsä olisi asunut Australiassa, mutta viettänyt A:n neljä kuukautta pitkät lomat Suomessa.

Oikeuskäytännössä oli katsottu, että kysymystä hyväksymisestä ei voitu ratkaista lapsen palauttamista vaativan vanhemman ulkonaisesta käyttäytymisestä tehtävin päätelmin, ellei käyttäytyminen ollut selvästi epäjohdonmukaista suhteessa esitettyyn vaatimukseen. Sitä seikkaa, että palauttamista pyytävä vanhempi oli pyrkinyt pitämään yhteyttä lapsiinsa tai pyrkinyt sovinnolliseen ratkaisuun asiassa, ei voitu sinänsä pitää osoituksena hyväksymisestä. Haagin sopimuksen tarkoitus ja sopimuksen tarjoama summaarinen ja nopea menettely asetti kuitenkin palauttamista hakevalle vanhemmalle velvollisuuden toimia joutuisasti. Osoituksena tästä oli myös lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 34 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös, jonka mukaan lapsen palauttamista koskeva hakemus voidaan hylätä, jos hakemus on tehty sen jälkeen, kun vuosi on kulunut luvattomasta poisviemisestä tai palauttamatta jättämisestä. Menettelyn tarkoituksena oli nimenomaan saada aikaan nopea ratkaisu lasten palauttamiseksi asuinpaikkavaltioonsa, missä voitiin ratkaista kysymys heidän asumisestaan. Menettelyn tarkoituksena ei ollut ratkaista vanhempien välisiä tai koko perhettä koskevia kysymyksiä.

A oli paitsi jättänyt panematta kerran saamansa palauttamispäätöksen täytäntöön myös edellä mainitulla tavalla itse palauttanut lapset Suomeen sekä kaksi kertaa lähtenyt yksin Australiaan jättäen lapset Suomeen. Hän oli edelleen tehnyt tammikuussa 2008 oleskelulupahakemuksen Suomessa ja hakenut Tullihallitukselta Suomeen tuomansa auton veronhuojennusta sekä toimittanut ainakin osan koti-irtaimistostaan Suomeen. A:n käyttäytyminen oli ollut selvästi epäjohdonmukaista suhteessa nyt esitettyyn vaatimukseen. A:n käyttäytyminen ja asiassa esitetty kirjallinen aineisto kokonaisuutena osoittivat hänen ainakin hiljaisesti suostuneen tai tyytyneen vallitsevaan olotilaan ja lasten Suomessa asumiseen.

Edellä esitetyillä perusteilla hovioikeus katsoi A:n hyväksyneen lasten Suomeen jäämisen. Näin ollen B:n menettelyä ei voitu pitää luvattomana.

Hovioikeus hylkäsi A:n lasten palauttamista koskevan hakemuksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mats Wiklund, Seppo Puhakka ja Åsa Nordlund. Esittelijä Hanna Kurtto.

Perustelut

1. Korkein oikeus toteaa, että A ei ole vaatinut aikaisemman, 25.9.2007 annetun lasten palauttamista koskevan päätöksen täytäntöönpanoa joko päätöksessä määrätyllä tai myöskään asianosaisten samana päivänä tekemästä sopimuksesta ilmenevällä tavalla. Sitä vastoin hän on päätöksestä ja sopimuksesta huolimatta lokakuussa 2007 tuonut lapset takaisin Suomeen Israeliin suuntautuneelta lomamatkalta, jolla hän yhdessä lasten kanssa oli ollut.

2. Lisäksi A on joulukuussa 2007 hovioikeuden päätöksessä todetuin tavoin tehnyt oleskelulupahakemuksen Suomen ulkomaalaisvirastolle ja ajoneuvon autoveroa koskevan veronhuojennushakemuksen Tullihallitukselle sekä helmikuussa 2008 toimittanut suuren osan koti-irtaimistostaan Australiasta Suomeen.

3. A on perustanut hakemuksensa lasten palauttamisesta siihen, että B on, matkustettuaan maaliskuussa 2008 lasten kanssa Suomesta Australiaan ja palattuaan heidän kanssaan sieltä Suomeen 21.4.2008, jättänyt kesäkuun alussa 2008 luvattomasti palauttamatta lapset Australiaan. A:n edellä kohdissa 1 ja 2 kerrottu menettely on tapahtunut ennen viimeksi mainittua ajankohtaa. Asiassa on arvioitavana, onko hän kuitenkin menettelyllään hyväksynyt lasten jäämisen Suomeen jo aikaisemman, syyskuussa 2007 annetun palauttamispäätöksen jälkeen.

4. Korkein oikeus katsoo A:n menettelystä olevan pääteltävissä, että hän on hyväksynyt tilanteen, jossa lapset ovat aikaisemman päätöksen jälkeen ja siinä annetusta palauttamismääräyksestä huolimatta jääneet jo vuoden 2007 loppupuolella B:n kanssa Suomeen asumaan. A:n 17.7.2008 toimittamaan kirjelmään liittämät kirjalliset todistajankertomukset eivät anna aihetta muuttaa tätä arvioita. Sen vuoksi B:n menettelyä jäädä Australiasta paluun jälkeen huhtikuussa 2008 lasten kanssa Suomeen ei voida pitää luvattomana lasten palauttamatta jättämisenä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Kari Kitunen, Pasi Aarnio, Hannu Rajalahti ja Timo Esko. Esittelijä Lea Nousiainen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Lehtimaja: Katson asiassa selvitetyksi, että A:n ja B:n suunnitelmat ovat 25.9.2007 annetun palauttamispäätöksen ja sen vapaaehtoista täytäntöönpanoa koskevan sopimuksen jälkeen muuttuneet. A on tosiasiallisesti hyväksynyt sen, että lapset jäävät Suomeen asumaan. Tämä ilmenee muun muassa siitä, että hän on itsekin joulukuussa 2007 muuttanut B:n ja lastensa luo Suomeen, tuonut tänne koti-irtaimistoaan Australiasta sekä hakenut täällä oleskelulupaa ja ajoneuvon autoveroa koskevaa veronhuojennusta. Suomen viranomaisille osoittamissaan asiakirjoissa A on ilmoittanut haluavansa asua Suomessa niin kauan kuin hänen lapsensakin täällä asuivat.

Vaikka A näiden tapahtumien jälkeen onkin itse tammikuussa 2008 palannut asumaan Australiaan, näyttöä ei ole esitetty siitä, että hän olisi tuolloin peruuttanut lastensa Suomessa asumista koskevan suostumuksensa tai että A ja B olisivat uudelleen sopineet lasten palauttamisesta Australiaan. Näin ollen katson lasten lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 32 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun asuinpaikan viimeistään tammikuussa 2008 olleen A:n suostumuksin Suomessa eikä enää Australiassa.

Edellä katsottuun nähden pidän uskottavana B:n väitettä, että hänen tuodessaan lapset maaliskuussa 2008 Suomesta Australiaan kysymyksessä oli ollut lomamatka eikä lasten palauttaminen Australiaan. Tähän viittaa myös se, että B:n ja lasten lähtiessä maaliskuussa 2008 Australiaan heidän paluulippunsa Suomeen oli jo varattu ja maksettu A:n luottokortilla.

Myös A on myöntänyt olleensa tietoinen, että lasten oli määrä palata huhtikuussa 2008 Suomeen. Nyt kysymyksessä olevassa palauttamishakemuksessaan A on kuitenkin ilmoittanut tarkoituksena olleen, että B olisi huhtikuussa 2008 käynyt lasten kanssa vain lomalla Suomessa, minkä jälkeen lapset oli kesäkuun 2008 alussa määrä palauttaa Australiaan. A:n toimittamat kirjalliset todistajankertomukset eivät kuitenkaan muun näytön puuttuessa riitä osoittamaan, että näin olisi sovittu. A ei ole voinut yksipuolisesti peruuttaa aikaisemmin antamaansa suostumusta sille, että lapset saivat 25.9.2007 annetusta palauttamispäätöksestä ja sen vapaaehtoista täytäntöönpanoa koskevasta sopimuksesta huolimatta jäädä Suomeen asumaan. Sen vuoksi katson, että lasten asuinpaikkavaltio välittömästi ennen hakemuksessa tarkoitettua palauttamatta jättämistä kesäkuussa 2008 oli ollut Suomi eikä Australia. Näin ollen lasten palauttamatta jättäminen Australiaan ei ole voinut olla edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitetulla tavalla luvatonta. Tällä perusteella olen Korkeimman oikeuden päätöksen lopputuloksesta ilmenevällä kannalla.